Tunnelmia väitösviikolta

Tässä se nyt on, väitösviikko. Sitä olen odottanut ja ehkä hieman pelännytkin. Kesällä ajattelin, että tähän hetkeen on vielä paljon aikaa, mutta kuten aina, se aika meni nopeasti erilaisten järjestelyjen ja normaalin arjen takia. Tällä hetkellä järjestelyt on tehty ja puheet, karonkkapuhetta lukuun ottamatta, kirjoitettu. Arpa on heitetty jo kauan sitten ja nyt on mentävä rohkeasti eteenpäin. Olen saanut kannustavia viestejä, joissa useimmissa esiintyy myös kysymys: ”Miltä nyt tuntuu?”


Vastaus tuohon kysymykseen riippuu hyvin paljon siitä, milloin sen esittää. Viime viikolla olisin vielä sanonut että ”ei tässä mitään, hyvin menee”. Perjantaina olin yliopistolla erään opintojakson orientaatiopäivässä luennoimassa ja tutustumassa uusiin opiskelijoihin. Silloin en vielä itse huomannut suurta muutosta olotilassa. Pääohjaajani saattaa olla tästä hieman eri mieltä, sen verran useasti taisin häntä kysyvästi katsoa keskustellessamme jo aiemmin sovituista asioista, jotka olin enemmän tai vähemmän autuaasi unohtanut. Ajaessani kotiin ymmärsin, että kaikki ne tehtävät ja asiat, jotka olin listaani kirjannut suoritettavaksi ennen väitökseen keskittymistä, oli hoidettu.

Tämän oivalluksen jälkeen tohtoriopiskelijan elämä onkin ollut sitten yhtä tunteiden vuoristorataa, ihan rehellisesti ja suoraan sanottuna. Vaikka sitä eivät kaikki ehkä usko, oma haasteeni on suunnaton jännitys kaiken itselleni tärkeän edessä. Tiedän asioiden olevan ihan hyvin, olen työni tehnyt ja tiedän mitä olen kirjaani kirjoittanut. Perjantai ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, jolloin aiheestani keskustelen. Kritiikkiä, toisinaan hyvin raakaakin, olen matkan varrella saanut ja jokaisesta tilanteesta selvinnyt. Olen myös tuskallisen tietoinen siitä, että omassa kirjassani, kuten kaikissa muissakin väitöskirjoissa, on heikkouksia ja asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin tai paremmin. Mutta tiedän myös kirjan sisältävän paljon hyvää. Uutta tietoa, jota voi hyödyntää monella eri tavalla niin koulutuksessa, keskustelun avauksena kuin myös pohjana jatkotutkimukselle. Eli mikäli ajattelen tilannetta järkevästi, kaikki on niin kuin pitääkin.

Mutta se tunnepuoli, se suuri ”masuminä”. Se on kieltämättä ihan solmussa hetkittäin… tai no pääsääntöisesti, mitä sitä kieltämään. Unissa vastailen ihan höpöjä mitä erilaisimpien vastaväittäjien kysymyksiin. Hereillä ollessani huolehdin mitä ihmeellisimmistä asioista, entä jos en yhtäkkiä kykene tuottamaan mitään järkevää englanniksi? Entä jos tulee totaalinen jäätyminen kesken väitöksen? Jos puhe puuroutuu, sanat katoavat ja tohtoriopiskelija tuijottaa vain kaukaisuuteen… Entä jos olen se ”historian ensimmäinen” joka onnistuu pilaamaan vuosien työnsä ihan viime metreillä oman hermostuneisuutensa takia? Olen tässä kateellisena muistellut yhden kollegan Facebookissa julkaisemaa kuvaa, jossa hän hymyilee ihanan vapautuneesti kameraan juuri ennen oman väitöksensä alkua. Omien sanojensa mukaan ei jännittänyt yhtään. Pahoin pelkään, että vastaava kuva omalla kohdallani sisältäisi kauhusta kalpean tohtoriopiskelijan jolta ei hymyä irtoa. Tekstikin saattaisi olla hyvin erilainen, joten jätän suosiolla tällaiset kuvat ottamatta.

Tunnemyrskystä huolimatta ajattelen ja odotan perjantaita ilolla. Uskon vahvasti siihen, että tälläkin kertaa jännitykseni laukeaa, kun itse tilaisuus alkaa, viimeistään sen päätyttyä. Näin se on ollut aina ennenkin. Ennen puhujakorokkeelle nousua tuntuu, että tästä en selviä. Pari ensimmäistä minuuttia ovat kuin pikajuoksu, sydän hakkaa, hikoiluttaa ja tekisi mieli paeta paikalta. Mutta sitten se helpottaa, jostain löytyy se rohkeus ja luotto omaan tekemiseen. Nämä edessä olevat päivät täytyy vain kestää, hammasta purren, jos ei muuten.

Pohdin tässä viikonloppuna ääneen, josko voisin vielä peruuttaa, paeta paikalta niin sanotusti. Kuopukseni totesi siihen aurinkoisesti hymyillen että ”Äiti, PAKKOHAN sun on sinne mennä, kun sä kerta olet itse tämän kaiken järjestänyt”. Ja siinä hän on aivan oikeassa, joten pää pystyssä kohti väitösprosessin onnellisinta mahdollista päätöstä!

Anja

0 kommenttia:

Lähetä kommentti